Jätin huhtikuussa valtuustoaloitteen liittyen aistiesteettömyyden turvaamiseen ja toteuttamiseen Nurmijärvellä. Aloitteen voit lukea täältä. Vastaus tuli varsin ripeästi ja kertoi sen, mitä osasin aavistella; aihe on varhaiskasvatuksen ja opetuksen kentällä vielä hyvin tuntematon. Alla puheeni liittyen saamaani vastaukseen. Lopussa myös linkki videoituun valtuuston kokoukseen, mikäli haluat kuunnella puheen kuvan kera. Ilokseni jättämäni ponsi- esitys hyväksyttiin valtuustossa yksimielisesti ja näin ollen tärkeästä aiheesta tulee järjestää Nurmijärven kunnassa koulutusta.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja virkamiehet, lehterin väki sekä katsojat videoinnin välityksellä. Sekä erityisen lämpimät terveiset sille yläkoululaiselle kokemusasiantuntijalle, joka antoi arvokkaita kommentteja tämän puheen sisältöön.
Haluan aluksi kiittää virkamiehiä vastauksesta aloitteeseeni. Kiitän erityisesti rehellisyydestä sen suhteen, että aloitteen ollessa sivistyslautakunnan käsittelyssä opetuspäällikkö myönsi aiheen olevan hänelle varsin tuntematon. Tämä osoittaa myös aloitteen tarpeellisuuden. Kuten vastauksen alun ansioituneesta teoriaosasta on luettavissa, aistisäätelyn vaikeuksia esiintyy 5-10 % väestöstä ja esiintyvyys on vieläkin suurempaa lapsilla ja nuorilla, joilla on erilaisia kehityksellisiä häiriöitä ja neuropsykiatrisia pulmia, kuten autismin kirjon häiriöitä tai tarkkaavuuden ja keskittymisen häiriöitä.
Vastauksessa on esitetty keinoja ja toimenpiteitä, joiden avulla aistiesteettömyyttä on pyritty huomioimaan nurmijärveläisissä päiväkodeissa ja kouluissa. Se kaikista tärkein on tiivistetty kahteen lauseeseen tekstin loppupuolella: aikuisten tietoisuus ja ymmärrys. Mikäli aistiärsykkeistä esteettömyyttä halutaan toteuttaa ja suunnitella tulevissa tilaratkaisuissa ja peruskorjauksissa onnistuneesti, on jokaisen prosessiin osallistuvan, arkkitehdistä opettajaan ja siltä väliltä, ymmärrettävä mistä on kyse. Ennen kaikkea erilaisessa aistimaailmassa elävät lapset ja nuoret tarvitsevat ympärillään olevien aikuisten ymmärrystä siinä, että he tulevat aidosti kuulluiksi ja nähdyiksi ja että, heidät osataan kohdata oikein. Autistinen oppilaani kuvasi kerran oloaan sanoin: ”saatana riivaa sielua”. Me emme edes osaa kuvitella, miltä se tuntuu, mutta meidän tulee osata vastata huutoon. Aistipulmat sekoitetaan usein käytöspulmiin, ja nämä lapset saavat ”tuhman ja hankalan” oppilaan maineen, jota yritetään korjata aikuisen autoritäärisellä puuttumisella.
Alussa viittasin apunani olleeseen kokemusasiantuntijaan. Hän on 14-vuotias autisminkirjon poika, jonka tarpeisiin koulu ei ole pystynyt vastaamaan, vaan hän on siirtynyt kotiopetukseen. Tämän nuoren toiveet koulun oppimisympäristön suhteen eivät kuulosta liiallisilta vaatimuksilta:
*koulussa olisi kiva olla muita lapsia, joilla on samanlaisia vaikeuksia (meiltä puuttuu ns.autismiluokka)
*ei isoja luokkia (normiluokkien tapahtumat ovat liikaa, 25 lasta on liikaa)
*isot ikkunat, paljon luonnonvaloa, ei loisteputkilamppuja
*mahdollisuus liikkua oppituntien aikana (tämä edistää ajattelua ja oppimista)
*luonto lähemmäksi koulua, mahdollisuus olla ulkona, lisää kasveja kouluun, ilmastointi kuntoon (aistiyliherkän mahdoton olla huonossa ilmassa)
*ruokalassa mahdoton melu, ruokavaihtoehtoja enemmän eli vähemmän massatuotettua mössöä, valkoinen leipä sopisi useimmille olisi edes jotain syötävää
*sellainen vuorovaikutusympäristö, jossa oppilaat tykkäävät opiskella eli positiivinen ilmapiiri (jonka opettaja voi luoda)
*opettaja, joka ymmärtää ja joustaa sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee (kunnioittaa autisminkirjon, joilla on usein erilaisia ongelmia/toimintatapoja kuin käytösongelmaisilla). lapsen näkökulman kunnioittaminen (ei sitä, että opettaja määrää ja ”pompottaa”)
*aikuisten tuki muiden lasten kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen
Tämän upeasti ajattelevan nuoren tunne on se, että opettajan käytös häntä kohtaan koulussa oli epäoikeuden mukaista. Huonoissa hetkissä hän ei saanut apua, vaan rangaistuksia. Hänelle jäi kokemus, että hän oli hyväksytty ainoastaan, kun asiat sujuivat. Hän ei kyennyt olemaan koulussa, koska aistikuormitus oli koko ajan liian suuri. Hän myös koki, että erityisluokanopettaja ei ymmärtänyt autismikirjon lapsen tarpeita (kuri, kiinnipitäminen ja ”pomottaminen” pahensivat tilannetta).
Tämän vuoden lasten oikeuksien päivän teemana on osallisuus. Miten tämä toteutuu kotona? Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan jokaisella lapsella on oikeus koulunkäyntiin… Kun puhutaan erityistä tukea tarvitsevien lasten koulunkäynnistä, tulee muistaa, että ”se joustaa joka pystyy” ja se on aina aikuinen!!! Haastan kaikkia miettimään termiä koulukuntoisuus! Kuinka paljon todellisuudessa on lapsia, jotka eivät kykene koulunkäyntiin, jos heidän tarpeensa aidosti huomioidaan. Pitäisikö enneminkin kysyä mikä on koulun kuntoisuus? Mikä on todellisuudessa koulujemme ja päiväkotiemme kuntoisuus antaa aistiesteetöntä opetusta? Onko henkilökunnalle annettu riittävät eväät työnsä hyvin hoitamiseen? En usko, että kukaan kasvatus- ja opetusalan ammattilainen lähtökohtaisesti haluaa ”häätää” lapsia kotiopetukseen.
Puhuttaessa aistipulmista kärsivistä lapsista ja nuorista johtoajatuksena tulisi olla oppilaani ajatus:
”Kukaan tässä koulussa ei ole paha, vaan ruumiinsa vanki, joka kaipaa ymmärrystä”. Lisää ymmärrystä saadaan lisäämällä tietoa!
Siksi haluan jättää ponsiesityksen, joka kuuluu seuraavasti:
PONSIESITYS § 90
Nurmijärven kunnan sivistystoimi järjestää vuoden 2019 aikana opetustoimen ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle koulutusta liittyen aistiesteettömyyteen ja aistipulmien huomioimiseen opetuksessa ja kasvatuksessa. Koulutuksen toteutumisesta tiedotetaan sivistyslautakuntaa.